Olen 'hieman' taas epäonnistunut tänään. Tilanne on nyt hieman hankala, koska lääkärin vihdoin maanantaina soitettua asiat ovat rullanneet eteenpäin ja uusi leikkaus on edessä ensi viikolla. Se on oikeastaan helpotus, koska on mahdollisuus, että käsi paranisi. Käytännön elämää tämä tietysti hankaloittaa. Näyttöjähän on kiva järjestää leikatulla kädellä... Eli siis mahdotonta. Oli siis pakko soittaa E:lle ja ilmoittaa, että en pysty, jonkun on pakko tulla tänne imuroimaan näkyvät roskat pois. 10 minuutin homma. No, puhelua edelsi E:n vastaamattomuus edelliseen puheluun, minun viestini, että vastaa nyt, E:n ilmoitus, että ei aio kommunikoida enää kanssani kuin sähköpostilla. Ahaa, sepä kiva. No soitin hänelle jo valmiiksi ärsytettynä tuosta ilmoituksesta, vastasi sentään. Puhelu ei jatkunut kovinkaan hyvin, kun aloin pyytämään, että E voisi vielä joskus selittää minulle omasta näkökannastaan eromme syitä, ei aio tehdä tätä, koska se kuulemma estää minun irtipääsemiseni. Kiinnostavaa, yritin selittää, että sehän juuri auttaisi, mutta kyllähän minun pitäisi E tuntea. No, puhelu loppui siihen, että yritin selittää ja varmaan taas jankkasin, hän löi luurin korvaan. Ilmoitti taas, että vain sähköpostilla hoidamme asioita. Lähetin tekstarin, jossa ilmoitin, etten aio hoitaa sähköpostilla asioita. Enkä aiokaan. Aion soittaa, koska aion oppia olemaan asiallinen puhelimessa. Häneltä on turha pyytä selityksiä, eihän hän ole ottanut vastuuta tässä jutussa aiemminkaan, miksi nyt kun seurustelee onnelisesti uuden kanssa? No, asiat kieltämällä ja sivuun työntämällä ne joskus vielä palaavat eteen ja sinä päivänä minä olen jo onnellisesti toipunut :)
Fisherin seitsemäs rakennuspalikka on suru. Tällä hetkellä en koe tuota kovin suureksi ongelmaksi, loukatuksi tulleen tunne on vahvimpana minussa nyt. Mutta voi kun olenkaan surrut välillä ja vielä minä surenkin. Suhteen päättyessähän ei surra vain E:tä, mutta kaikkea muutakin. Monet joutuvat suremaan useita menetettyjä mukavia ihmisiä. Minullahan ei ollut vahvoja tunnesiteitä E:n ystäviin tai perheeseenkään, koska E ei halunnut minun heitä oikein tapaavan ja kävi vanhemmillaankin 'salaa', kun minä en kuulemma kuitenkaan halua tulla sinne. Tuo oletus hieman kyllä loukkasi minua, mutta noihin oletuksiin oikeastaan ehdin jo tottua ja eivät ne enää haitanneetkaan. Vaikka nuo henkilöt eivät siis olleet minulle läheisiä, niin silti jostain kumman syystä heidän mielipiteensä minusta ja siitä, että onko se uusi parempi kiertävät päässäni kehää ihan loputtoman tuntuisesti.
Itse olen joutunut suremaan yhteisen tulevaisuuden ja ylipäänsä tulevaisuuden menetystä. Nyt on rakennettava omat tulevaisuudenkuvat, kun vielä hetki sitten ne olivat yhteisiä. Olen myös joutunut suremaan kodin menetystä, vaikka vielä se ei olekaan konkretisoitunut kuin vähän, mutta sinä päivänä kun astun viimeisen kerran tämän asunnon ovesta ulos, tiedän itkeväni surua aivan mahdottomasti, olihan tämä unelmakotini E::n kanssa. Suren toki myös E:n menetystä vieläkin vähän. Yhä vähemmän kylläkin, sillä hän (no, minä myös välillä) käyttäytyy aivan karmeasti. Toisaalta suren sitä, että mihin on kadonnut se E, joka minulla oli? Hän ei ole se kiltti mies, joka hän silloin oli. Suren myös yhteisen vanhuutemme puuttumista. Jotenkin olin ajatellut, että voi kuinka meillä onkaan sitten vanhuksina mukavaa yhdessä.
Tällä hetkellä suren myös varmasti sitä, että minulta vietiin luottamus. Surun ensimmäinen vaihe on shokki ja kieltäminen ja taidan olla tuon luottamussurun kohdalla vielä kriisissä. En tahdo millään uskoa, että E ei kadu ja pyydä anteeksi sitä, että tapaili toista. Suhteemme loppumisen olen jo ymmärtänyt, mutta tämä toinen aspekti on noussut tällä viikolla oikeastaan uudeksi aiheeksi. Surun toinen vaihe on viha, josta kerron lisää myöhemmin, mutta jota olette varmasti aistineet rivien väleistä jo aiemmin. Kolmas vaihe on kaupankäynti. Ehkä olen tavallaan myös tässä, yritän jotenkin salaperäisesti vielä E:n ottamaan vastuuta toiminnastaan. Seuraava vaihe on irtipäästäminen ja viides hyväksyminen, mutta näihin asti en ole kyllä päässyt, enkä pääsekään vielä varmaan vähään aikaan.
Fisher kehoittaa myös kirjoittamaan jäähyväiskirjeen asialle, mitä suree. Tämän taidan jättää seuraaviin päiviin, kun on paremmin aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti