Tunteiden oravanpyörä

Eroprosessin tuska on täällä taas. Tuntuu, että olen taantunut kuukauden tässä toipumisessani ja itkeskelen vaan. Itse asiassa viime yö meni ihan plörinäksi, kun aloin nukkumaan mentyäni vaan itkemään ja eipä siinä tullut yhtään nukuttua. Vastaavaa tapahtui viimeksi eron jälkeisenä yönä, ja mietinkin,  miten voin olla taas tässä. Tunteet vaihtalevat tällä hetkellä aika lailla surun, vihan ja arvottomuuden välillä.

Välillä olen aivan älyttömän surullinen siitä, että tässä kävi näin. Surullinen siitä, etten saanut auttaa E:tä, että hän ei oikein missään vaiheessa suhdettamme halunnut avata omaa sisintänsä minulle kunnolla. Ja ajatus siitä, että se toinen saa tietää E:stä kaiken, ahdistaa ihan älyttömästi. He juttelivat kaikki illat vielä meidän yhdessä ollessammekin, ja varmasti E kertoi itsestään vaikka mitä. Hän ei saanut minulta sitä, mitä tarvitsi, mutta se toinen oli parempi, kuunteli ja E sai tarvitsemaansa vastakaikua. Tunnen itseni aivan arvottomaksi ja ihmiseksi, jota kukaan ei voisikaan rakastaa, ei ole ihme, että olen niin surkea miesten kanssa kuin olen, kun olen tällainen. Ja enhän minä ollut E:lle edes avovaimo, vaan pelkkä tyttöystävä, jonka pystyi pyyhkimään pois elämästä parilla hiiren klikkauksella ja sen jälkeen toista ei enää ole. Ajatus siitä, että he pitelivät toisiaan kädestä ihan avoimesti julkisesti jo ennen kuin minut jätettiin ja kaikki pystyivät lukemaan heidän kehonkielestään, että he ovat pari, kun minä odotin huolestuneena kotona, saa minut tuntemaan itseni arvottamaksi ja turhaksi. Rätiksi, jonka voi heittää - ja joka heitettiinkin pois tarpeettomana. Minähän olin E:lle vain harrastuskaveri, ja kun minä en voinut harrastaa, ei minua enää tarvittu. Niinhän E aikanaan sanoi, kun kysyin, miksi ei jättänyt minua silloin kun olin masentunut, vaikka näin uhkasi, että "urheilun vuoksi". Niin, ja kun se syy poistui, olin turha.

Silloin kun suru ei valtaa mieltä, tulee raivo. Raivo siitä, miten toinen voi tehdä näin minulle. Raivo E:n äitiä kohtaan, joka on kasvattanut poikansa vastuunpakoilijaksi tasoittamalla rypyt tieltä. Raivo E:tä kohtaan siitä, ettei yrittänyt. Raivo E:tä kohtaan, että hänen mielestään hänen subjektiivinen oikeutensa olla onnellinen oikeutti hänet kohtelemaan minua näin. Raivo E:n äitiä kohtaan, joka sanoi minulle masennusta potiessani, että minulla ei ole mitään syytä olla surullinen, vaikka tietää täysin alan ammattilaisena, että masentuneelle ihmiselle ei sanota noin. Raivo E:tä kohtaan, ettei hän koskaan irrottautunut vanhemmistaan. Raivo E:tä kohtaan siitä, että minä itken täälä samaan aikaan kun hän tekee sen toisen kanssa ties mitä ja on onnellinen. Raivo ihan kaikkea kohtaan.

Ja sitten tulee taas suru...