Viime viikko meni tosi hyvin, itkin ainoastaan ambulanssissa, mutta sitä ei lasketa. Tämä viikko ei ole mennyt alkuunkaan niin hyvin. Eilen jaettiin vihdoin E:n kanssa häkkivaraston tavaroita. Tai eipä niissä paljoa jakamista ollut, E:n legot E:lle, minun romuni minulle. Tilaisuus oli asiallinen, vaikka E sanoikin minulle, että ei tarvitsisi olla ilkeä, kun sanoin, että aion antaa välittäjälle palautetta huonosta yhteydenpidosta. Vähän alkoi ärsyttämään, että palautteen antaminen on muka ilkeilyä, kun välittäjä ihan oikeastikin on pitänyt todella huonosti yhteyttä. Selvisin kuitenkin hengissä tilaisuudesta, joka kesti noin puoli tuntia ja jätin E:n kantamaan kamansa autoon, kun itse syöksyin kotiin itkemään. Tämä päivä onkin ollut melkoista taistelua, töissäkin meinasin alkaa yhdessä demossa kyynelehtimään. Selvisin onneksi pelkillä papereihin tuijottamisella. En edes tiedä, mitä itken, kai se on vain jotain yleissurua tästä tilanteesta, ehkä tiedostamatta itkin sitä, että eilinen oli ehkä viimeinen kerta, kun näin E:n kauemmin kuin viisi minuuttia ja nyt on tavarat oikeasti jaettu lukuunottamatta jotain asioita, mitä ei voi jakaa ennen tämän asunnon tyhjentämistä. En siis todellakaan ole vielä lähellekään toipunut, kun toinen sai tuollaisen tunnereaktion aikaan. Tänään illemmalla kiukkukin vielä iski, joten tyyneys, mitä koko viime viikon kesti, on loistanut poissaolollaaan.
Tänään olen jostain kumman syystä miettinyt kaikkia E:n inhottavuuksia, ja nyt tekee mieli kirjoittaa niitä tänne. Toivon, että jossain vaiheessa pääsisin tästä eroon, koska niin kauan, kun haluan kertoa hänestä pahoja juttuja, en ole todellakaan irti. Ehkä julkistaminen auttaisi unohtamaan, joten täältä pesee:
E sanoi monta kertaa, että ihminen on pohjimmiltaan paha. Jotenkin oikeastaan toivon, että olisin ymmärtänyt hänet väärin, mutta kysellessäni tähän tarkemmuksia, hän kyllä ihan oikeasti taisi ajatella näin. E:n tutut ei kuulemma kuitenkaan ole pahoja, joten jostain kumman syystä E:n tunteminen tekee ihmisestä ei-pahan: melkoinen logiikka. E:ltä ei myöskään herunut myötätuntoa tuntemattomille onnettomuusuhreille ollenkaan, eli ei pitänyt onnettomuuksia mitenkään kamalina asioina, jos hänellä ei ollut niihin omaa kosketuspohjaa. En toki odota, että toinen olisi asiaa surkutellut tms. mutta kyllä nyt yleisesti ihmiset ovat pahoillaan, jos tuntemattomille ihmisille sattuu jotain ikävää.
Inhottava muisto on se, kuinka E muisti puhua kotitöistä velvollisuuksina ja esittää marttyyriä (myös) niitä tehdessään ja toinen vielä inhottavampi juttu oli se alituinen valitus siitä, kuinka hänen on pitänyt luopua siitä ja tästä ja tuosta kun olemme yhdessä verrattuna sinkkuaikaan. Kumpikaan juttu ei ollut mitenkään mieltäylentävää ja itsehän E halusi suhteeseen kanssani ryhtyä. Hänellä tosin on hieman omituinen kuva parisuhteesta nähtävästi, koska hänen mielestään suhteessa voi aivan hyvin olla aina pakahtuneen onnellinen. En tiedä, mistä hän on tuollaista saanut päähänsä, eivät hänen vanhempansa mitenkään onnea säteile esimerkiksi, eikä kyllä kovin moni muukaan hänen tuttavapariskuntansa. No, ehkä viime vuonna naimisiin mennyt ystävänsä voisi olla tällainen, mutta toisaalta koko ihminen on aivan täysin erileinen kuin E ja toisaalta kaikki ei ole sitä, miltä näyttää ja vielä enemmän toisaalta, tuo E:n ystävä kyllä taitaa olla aviomiehelleen melkoisen paljon avoimempi, kuin E koskaan minulle. Miten E voi kuvitella parisuhteen olevan mahtavaa ilotulitusta, onnea ja auvoa, jos hän itse on masentunut, eikä kerro asioita itsestään? E ei tuntunut koskaan laittavan meitä missään etusijalle, tai siltä minusta ainakin tuntui ja omista asioistaan ja syvimmistä tunnoistaan hän ei minulle puhunut, vaikka yritin kysellä. Ehkä kyselin väärin ja hän vain sulkeutui enemmän, mutta puhumattomuutta en kyllä omaksi syykseni ota.
Viime keväänä E oli aivan mahdoton. Minulla oli silloin vankka yritys olla huutamatta kun suutuin ja onnistuinkin, mutta E käyttäytyi kamalasti. Hän suuttui kaikesta, raivostui ihan mistä vaan ja vielä lähtiessään ulkomaille melkein kolmeksi viikoksi jätti minut tänne puolirampana selviämään täydessä kaaoksessa olevasta kodista. Sovimme muuten myös tuon reissun ajaksi, että ekaan viikkoon ei soitella ja molemmat ihan tosissaan miettii suhdettamme. No, viikon päästä kysyin E:ltä, mitä hän on miettinyt ja oli viikon aikana saanut mietittyä, että haluaa olla kanssani. Mitään muuta ei ollut saanut aikaiseksi mietittyä (no, nyt jälkikäteen selvisi, että oli sielläkin reissussa sitten ihastunut ja sama peli kuin nytkin, toisen kanssa haluttiin viettää mahdollisimman paljon aikaa - ilmankos ei minun kanssani voinut iltaisin oikein puhua). Tämä oli E:lle täysin luonteenomaista, eli hän ei oikeasti nähnyt vaivaa miettiäkseen asioita, vaan yritti vain unohtaa kaikki hankalat ajatusprosessit.
E:n loputon itsetunnon pönkitys minun hyvinvointini kustannuksella. E oli saanut päähänsä, että minua haittaa kaikki, mitä hän tekee. Joten hän sitten päätti kysyä aina, että "Haittaako?", kun esim. meni suihkuun. Tämäpä tuntuikin kivalta. Jaksoin kuitenkin vastailla hänelle hetken, että ei haittaa (ja usein vielä jouduin varmistamaan, että ei oikeasti haittaa, kun toinen kysyi sitäkin vielä). Kerroin hänelle sitten, että tuo käy minulle melkoisen raskaaksi ja, että kerron kyllä, jos joku juttu haittaa minua, mutta hän jatkoi silti tätä tapaa. Argh! Hän myös valitti aina, etten kannusta häntä tarpeeksi jne. mikä onkin melko paljon totta. Kuitenkin, kun joskus esimerkiksi kysyin häneltä jostain kisasta ja sanoi tehneensä ennätyksensä johon sitten yritin kannustaa, että sehän meni sitten tosi hyvin, niin E sitten lyttäsi tuon ja totesi, että ei se nyt kyllä hyvin mennyt. Pieleen meni sekin kannustusyritys ja eipä se nyt kauheasti rohkaissut yrittämään kovemmin tuota kannustamista.
E myös tuntui häpeävän itseään välillä ihan tosissaan. Esimerkiksi piilotteli kovasti sitä, että kuuntelee klassista musiikkia, eikä suostunut koskaan kuuntelemaan sitä minun kuulteni, vaikka itse sanoin, että sitä olisi joskus kiva kuunnella yhdessä. En tiedä, mitä tuossakin oli taustalla.
E:llä oli myös täysin omituinen käsitys siitä, että toiselle nauraminen on aina pahansuopaa. Jos tein jotain pöhköä ja kysyin häneltä vitsillä, että miksi naurat mulle, niin vastasi aina, että "En naura sinulle, minä hymyilen sinulle." Tämä juttu jäi ikuiseksi arvoitukseksi, kuten sekin, että miksi sanoi jo erottuamme ja tavaroita jakaessamme minun ollessani vihainen, että "Luoja anna mulle voimaa" ja erityisesti se, kun totesin, että ethän sinä usko mihinkään, niin totesi mulle, että mistä mä muka tiedän, mihin hän uskoo. No niin, olettaisin tietäväni, kun koko yhdessäoloaikamme oli sitä minulle sanonut ja tuskin nyt oli mitään hengellistä herätystä siinä kolmessa viikossa kokenut - vaikka mistäpä minä tiedän sen toisen naisen vaikutuksista. E myös muuten totesi, että jos olisimme menneet naimisiin, niin minä olisin pakottanut hänet liittymään kirkkoon, mikä oli aivan käsittämätöntä, koska en voisi koskaan tehdä niin. Itse hän totesi joskus, että voisi liittyä kirkkoon minun vuokseni ja silloinkin muistaakseni sanoin, että ei minun vuokseni tarvitse kirkkoon liittyä.
E:n kasvatuksesta voi olla montaa mieltä, mutta itseä häiritsi aina kovasti se, että E ei oikein osannut antaa anteeksi. Hänen mielestään anteeksi pitää pyytää vain, jos on rikkonut jotain vahingossa. Toisaalta olin kuulemma ensimmäinen ihminen, joka kertoi hänelle, että kaikkea ei voi saada. Hän ei myöskään halunnut, että lohdutan häntä, jos hänellä oli paha mieli ja toisaalta, jos hän oli pettänyt taas jonkun lupauksensa, hänen ratkaisunsa oli, ettei lupaa minulle enää mitään, ei suinkaan se, että pitäisi lupauksensa. Huh, kaikkea mäkin olen kestänyt. Kun vielä lisätään loppuun muisto siitä, kuinka toinen sanoi minulle ollessani masentunut, että "Jos vielä palatessani matkaltani olet masentunut, jätän sut. Tämä ei ole uhkaus." ja se, kuinka hän monta uhkaili itsemurhalla (mutta ei suostunut tietenkään lähtemään mihinkään päivystykseen, kun yritin näissä tilanteissa häntä sinne melkein väkisin raahata), niin kai sitä nyt pitäisi pikkuhiljaa jo itsekin uskoa, että ei minun elämäni varmaan kovinkaan onnellista olisi koskaan ollut E:n kanssa.
Tekipä hyvää kirjoittaa nämä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti