Tämä viikko on ollut keskimääräistä helpompi. Mahdolliset lukijatkin voivat ehkä päätellä sen siitä, että uusia blogitekstejä ei ole oikein ilmestynyt. Ei ole ollut niin paha olo, että olisi ollut pakko kirjoittaa. Toisaalta on ollut hieman kiirekin. Maanantaina olin ystävälläni syömässä ja kotona vasta myöhään, tiistaina oli taas säännöllinen harrastusiltani ja keskiviikkona oli pakko siivota - näytöt tulossa ja lähdin pitkäksi viikonlopuksi aikaisemmille kotiseuduilleni - kiitos etätyömahdollisuuden. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jouduin tulemaan junalla. Se oli hankalaa ja haikeaa. Tulin yksin. Koska viimeksi tulin yksin? En edes muista, olenko koskaan pääkaupunkiseudulla eläessäni tullut tännepäin niin yksinäisenä kuin nyt olin, sillä vaikka muutaman kerran matkustinkin tänne yksin, oli siellä jossain vielä minun oma E:ni.
Huominen pelottaa. Silloin on se pelottava naistenpäivä. Päivä jolloin E toi varmasti kukkia. Tuoko kukaan enää koskaan minulle kukkia? E ei tuo. E toi niitä muulloinkin ihan ex tempore. Siis ihan oikeasti! Eikä kyse ollut mistään perinteisestä 'haluan hyvitellä, kun tein jotain pahaa'- kukista vaan ihan 'haluan ilahduttaa sinua'- kukista. E:ssä oli siis myös ne puolet, jotka olivat niin kovin hyviä, vaikken niitä täällä niin korostakaan, mutta tietysti niitä oli ja tuo kukka-asia oli yksi niistä vähimmistä hyvistä puolista. Oli monia niin paljon parempiakin asioita.
Huomisessa pelottaa myös se, että palaan sinne, missä hän minut jätti. Lapsuudenkotiini. Niin, kuinka hän voi tehdä sen siellä? Minun paikassani, paikassa, jossa kasvoin 18 vuotta ja jossa sukuni on kasvanut jo kymmeniä vuosia ennen minua. Mutta minun on muutettava se paikka jälleen lapsuudenkodikseni paikasta, jossa minut jätettiin. Huomenna on ensimmäinen askel sillä polulla ja ensimmäinen askel on aina se vaikein.
Olen miettinyt muutaman kerran suhteemme alkua. Jos meidän juttumme olisi onnistunut, olisi se ollut kuin satu. No, kaikkihan me kai tiedämme, että sadut eivät ole totta ja niin ei ollut tämäkään. Suhteemme alku ja asiat, mitkä kuulin paljon myöhemmin kun E uskalsi ne sitten kertoa tavallaan imartelevat minua vieläkin, mutta toisaalta saavat minut miettimään, että rakastuiko hän minuun vai ideaan minusta.
Niin, olin jo pitkään kirjoittanut blogia urheiluharrastuksestani ja sivuttiinhan siinä sivussa joitakin elämän isoja asioita kuten esimerkiksi muuttoja yms. E oli lukenut blogiani jo nähtävästi hetken - meillähän oli yhteinen harrastus. Minä en siis tiennyt E:n olemassaolosta mitään. Hän ei ollut useimmitenkaan top3:ssä kisoissa, eli hän oli tuloslistoissa niitä ynnä muita. No, olin sinä kesänä kertonut muuttavani Helsinkiin blogissani. Lisäksi E oli kuulemma nähnyt minut joissakin kisoissa kesällä ja ajatellut, että onpa tuo kaunis. Hän oli päättänyt saada minut. Niin, hän oli blogini ja minun näkemiseni perusteella päättänyt saada minut. Oli kuulemma vain ihmetellyt, että miten en ole varattu. No, muutin Helsinkiin ja harrastuspiireissä oli helppo törmätä - varsinkin, jos toinen oli tietämättäni tässä kai hieman aktiivinenkin ja kävimme yhdessä ihan vain lenkillä. No, sitten tapahtui ikävä välikohtaus, jossa menetin puhelimeni ja koska olin juuri muuttanut Helsinkiin ja E oli oikeasti ainoa henkilö, jonka tunsin, niin olin häneen jotenkin yhteydessä, kun tuo välikohtaus hieman ahdisti ja siitä se sitten lähti. E kolahti minuunkin kuin metrin halko, joten toki molemmat halusimme lopulta toisemme.
Jälkikäteen, kun kuulin, että hän oli jo ennen tapaamistani päättänyt saada minut, mietin kovasti, että halusiko hän oikeasti minut, vai oliko hän blogini perusteella muodostanut kuvan minusta? Halusiko hän minut vai tyttöystävän, jonka kanssa harrastaa? Hän kertoi minulle kadehtineensa aina ystäväpariskuntiaan, jotka harrastivat yhdessä, hänkin halusi samaa. Toisaalta tiedän, että E:lle kauneus oli tärkeää ja hän piti minua niin kovin kauniina. Kukaan ei ole ennen pitänyt minua niin kauniina. Vielä jätettyäänkin minut hän sanoi eräänä kertana asioita selvitellessämme, että voi kun sinä olet kaunis - ihan spontaanisti, ilman mitään tarvetta. Tuo oli minulle kovin imartelevaa. En pidä itseäni mitenkään kauniina - ihan tavallisen näköisenä vain. Mutta E:lle olin kaunein. E myös palvoi minua alussa - liikaakin. Hän halusi olla kanssani aina. Tehdä kanssani mitä vain tein jne. Hän kutsui minua kultarakkaakseen jo kovin pian - liian pian. Kukaan ei ole rakastunut minuun noin vahvasti, enkä minä ollut koskaan ennen rakastunut kehenkään niin vahvasti. E:n ainut vika oli se, että laittoi lettutaikinaan sokeria. Hänhän leipoi leipääkin! Niin, liikaa liian pian. Sitähän se oli. Mutta kun sen piti olla se kaunis satu. Ikävä kyllä emme eläneet onnellisina elämämme loppuun asti.
Haluan silti uskoa vielä vähän satuihin, sillä onhan niitä surullisiakin satuja olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti