Voiko minua rakastaa?

Otsikon mukainen kysymys on varmasti pyörinyt ihan jokaisen useimman jätetyn (ja/tai) petetyn mielessä. Niin ja tehtäköön selväksi, että nyt puhutaan siis siitä rakkauslaulujen rakkaudesta, ei vanhemman ja lapsen, ystävien tms. välisestä rakkaudesta. Tänään on tuo kysymys taas ollut ajatuksissani enemmän kuin pitkään aikaan.

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin en oikeastaan ole ihan varma, että rakastiko E minua koskaan. Juu, kyllä hän sanoi rakastavansa, mutta toisaalta hän nyt sanoi moniakin asioita, mitä ei tarkoittanut. Sitäpaitsi omien sanojensa mukaan hän ei rakastanut minua enää syksyllä, vaikka joskus kyllä silloinkin sanoi rakastavansa. Tiedän, että E oli minuun rakastunut. Tiedän, että E oli minuun hullaantunut. Näistä minulla ei ole mitään epäselvää, enkä epäile noita hetkeäkään, mutta rakastiko, sitä en oikeasti tiedä. Kun ennen eroa puhuimme onnellisuudesta ja sen puutteesta, niin E sanoi, että hänen mielestään parisuhteessa voi olla pakahtunen onnellinen koko ajan. Itse en ole samaa mieltä ja jotenkin koen, että vain rakastuneena voi olla parisuhteessa pakahtuneen onnellinen taukoamatta. Tämän vuoksi jotenkin olen ajatellut, että E sekoitti rakastumisen ja rakastamisen keskenään ja siksi en ole varma siitä, rakastiko hän oikeasti minua. Tämän vuoksi en myöskään tiedä, voiko minua rakastaa.  Ennen E:tä ei ollut pitkään aikaan ketään ja L:n ajoista olen muuttunut aikas lailla. Lisäksi tiedän, että osaan olla ja olenkin aika hankala ihminen (kysykää E:ltä, kuinka hankala, jakakaa kahdella ja ollaan ehkä aika lähellä totuutta). Voiko sellaista rakastaa? Niin, mutta eikö rakkaus ole sitä, että pitää toisesta tämän vioista huolimatta, joten eikö silloin minuakin voi rakastaa.

Ero ja E:n toimet siinä ovat saaneet tietysti itsetuntooni melkoisen kolauksen ja aika usein pidän itseäni kaikkea muuta kuin rakastettavana. Olen itselleni melkoisen ankara ihminen ja jos (kun) epäonnistun, on tuota helppo pitää merkkinä siitä, että minua ei voi rakastaa, enkä kenenkään rakkautta ansaitsekaan. Mutta eihän rakkautta kuulukaan ansaita? En halua, että kukaan rakastaisi minua tekojeni vuoksi vaan ihan pyyteettömästi. Sitä E ei ainakaan tehnyt. Siksi on hyvä, että suhteemme loppui. Tavallaanhan E teki minulle palveluksen jättämällä minut (mutta edelleenkään en voi hyväksyä tapaa, miten se tehtiin, koska se satuttaa minua edelleen kovin paljon, se on ajanut minut suurensuureen ahdistukseen, joka on saanut minut välillä käyttäytymään aivan hirveällä tavalla). En voinut E:n kanssa suhteessa hyvin, eikä E myöskään voinut kanssani hyvin. Uskon, että monet ongelmamme olisimme voineet selvittää, jos se olisi ollut molempien tahtotila ja jos molemmat olisivat toisen syyttelyn sijaan menneet itseensä.

Mikään ei kuitenkaan olisi auttanut, jos E ei olisi voinut rakastaa minua, eikä hän ehkä voinut. Miten voi rakastaa jotakuta, jonka ei usko haluavan itselleen hyvää? Sillä sitähän E välillä kuvitteli, hänen aivoissaan pyöri levy, joka soitti samaa ajatusta uudestaan ja uudestaan ja se ajatus oli, että minä en halua, enkä anna hänen harrastaa rakasta harrastustaan. Ymmärrän tämän vielä jotenkin silloin, kun en kannustanut häntä, kun olin vihainen hänen tullessaan lenkiltä kotiin, kun hän sanoi harrastuksen olevan tärkeämpi kuin minun käteni tervehtyminen ja minä suutuin tästä tms, mutta sitä en pysty ymmärtää, miten hänen aivonsa käänsivät tuon ajatuksen päälle silloinkin, kun yritin patistaa häntä lenkille tai lähetin hänelle kisoihin tsemppiviestejä. Olin asian kanssa melkoisen neuvoton, ja niin kai oli E:kin. Ainakin hän sanoi puhuneensa asiasta terapiassa monta monituista kertaa, mutta eipä ollut auttanut. Mutta voiko tuollaisten ajatusten kanssa rakastaa minua? Ja ei kai se tarkoita, että jos E ei rakastanut minua, niin kukaan ei voisi rakastaa minua. Aikamoiseen solmuun saan kuitenkin itseni ajattelemalla sitä, että jos olisin parempi, jos olisin saanut E:n aivot uskomaan, että minusta oli hyvä, että hänellä oli se oma harrastuksensa jne. hän olisi voinut rakastaa minua. Vielä enemmän saan aivoni solmuun miettimällä sitä, miksi käyttäydyin kuin käyttäydyin ja sanoin, mitä sanoin, sen kerran (tai kaksi, en muista enää tarkasti), joista E:n ajatus oli lähtöisin. Mietin, eikö minulla muka ollut vaihtoehtoja silloin, miksi ihmeessä sanoin niin jne. Tavallaan tiedän, että silloin ei ollut oikeastaan vaihtoehtoja, koska minua ahdisti aivan älyttömästi, masensi vielä älyttömämmin ja tuskastutti järjettömästi. Noillahan ei ollut mitään tekemistä lopulta sen kanssa, mitä E teki ja mitä ei tehnyt vaan sen kanssa, että itse en voinut, enkä pystynyt tekemään mitään. Tätä E ei pystynyt käsittämään koskaan, ja se oli toki hänen oikeutensa. Minä kuitenkin kärsin siitä (kuten myös E, sitä en vähättele hänen ajatuksiaan yhtään) loppusuhteemme ajan ja yhä edelleen. Sitä, etten saanut koskaan E:ltä anteeksi. Jotenkin minun pitäisi nyt antaa tämä itselleni anteeksi, koska se on parasta, mitä minulle on tarjolla, E:ltä en saa enää mitään.

Miksi ihmeessä mietin vieläkin, rakastiko E minua, ja miksi hän ei ehkä rakastanut. Jollakin vimmalla haluan kai todistaa, että minussa ei ole niin suurta vikaa, että minua ei voisi rakastaa. Järki sanoo, että näin on, mutta tunne tuntuu monessakin asiassa raahautuvan aika lailla jälkijunassa. Toivon, että se pääsee joskus kuitenkin tälle matkalle mukaan, sille, jossa minuakin voi rakastaa. Yksi askel tähän suuntaan on kai se, että alan hyväksymään ja rakastamaan ihan itse itseäni. Alan hyväksymään myös itse ne omat huonot puoleni ja sen, että minäkään en voi olla täydellinen, vaikka kuinka niin toivoisin. Sitten kai minuakin voi rakastaa.