Tällä viikolla oli taas aika ahdistavia hetkiä. Saimme yhden tarjouksen asunnosta ja teimme vastatarjouksen, mutta siihen se jäi, ostajakandidaattien maksimihinta kun oli käytännössä tuo heidän ensimmäinen tarjouksensa joka oli miltei 15% pyyntihinnastamme mikä edelleen tarkoittaa, että olisin jäänyt tappiolle ja paljon. Voittoahan ei ole tarkoitus tehdä, mutta en aio E:n vuoksi kärsiä vielä vararikkoakin, joten tappiota ei kovin paljoa saisi tulla, kun nuo välityspalkkiotkin ovat melkoisen suuria. Ahdistus tuli kuitenkin pahasti pintaan tämän tarjouksen myötä, vaikka onneksi laantuikin pian ja toivo siitä, että asunto voisi mennä kaupaksi oli jopa hetken ihan oikea.
Keskiviikkona eksyin eräälle harrastusfoorumille, jossa en ollut käynyt varmaan puoleen vuoteen, en siis ole halunnut lukea sitä vammojeni vuoksi edes ennen eroamme, kun en voi itse harrastaa. Nyt kuitenkin koin olevani sen verran tasapainossa, että pystyisin lukea sieltä mielenkiintoisia ketjuja hajoamatta ja vaikka ehkä jopa jokin E:n kirjoittama postaus olisi siellä. Vähänpä tiesin. Menin lukemaan erästä ketjua ja mitä siellä olikaan! Tuloksia muutamasta kisasta, joissa E oli ollut. Tämä oli vielä ihan OK, mutta sitten, kukapa siellä toisessa kisassa oli ollut mukana. No H! Siis toinen nainen! Tässä vaiheessa olin aivan tuskassa sillä tämä H ei todellakaan harrastanut ko. lajia vielä pari kuukautta sitten. Löytyipä foorumilta kuvakin ja siellähän hän oli kisassa, E:n äidiltä ja E:ltä lainatuilla harrastusvälineillä,. Siitä se epäreiluuden, vihan ja katkeruuden tunne taas tuli. H on siis jo ihan kivasti osana E:n perhettä, minun paikallani pari viikkoa sen jälkeen kun E:n äiti oli vielä pahoillaan siitä mitä minulle oli tehty. Ja mitä E saa: sen harrastuskumppanin, mitä niin minustakin halusi. Ja minä en voi edes harrastaa.
E saa kaiken, hänellä on uusi koti, uusi nainen, joka on nyt myös harrastuskumppani, ystävät, joiden mielestä on ihan ok se, mitä minulle teki, harrastus jatkuu, ihanaa elämää, ex myy asunnon, hänen ei tarvitse vaivautua tekemään mitään.
Mitä minä saan, itken täällä kotona, joka ei ole koti, joka ahdistaa, petettynä, jätettynä, rikkiolevana, katkerana, vihaisena, sairaana. Minä yritin koko syksyn rakentaa E:hen luottamusta, vaikka hän valehteli minulle niin paljon, vähätteli pahaa mieltäni ja syytti minua siitä, kun en voinut luottaa häneen, kun hän oli jälleen kerran pettänyt lupauksensa. Yritin, epäonnistuin ja yritin taas. Ja mitä E tekee, flirttailee jo silloin kaikkien silmien alla avoimesti FB:ssä tämän naisen kanssa, pettää lisää lupauksia, on inhottava. Sanoo minulle, että minun pitää sitoutua tähän suhteeseen, jos otamme koiran ja aloittaa kuukausi tämän jälkeen tapailla oikeastikin tätä naista. Minä kestin sen, kun minulle kerrottiin, että olen vääränlainen, minua ei kehtaa esitellä muille, minua sai haukkua riidoissa ämmäksi ja huoraksi, haistatella. Minun itsetuntoni nuijittiin maan rakoon.
En halua enää E:tä takaisin, mutta pitääkö kaiken olla näin epäreilua? Miksi pettäjä saa olla onnellinen ja petetty joutuu kärsimään? Miksei E:n tarvitse ottaa vastuuta mistään? Tiedän, että elämä ei ole reilua, mutta ei se auta, tämä tuntuu vain ja ainoastaan kovin väärältä.
Voi ei, tuntuu varmasti todella pahalta :(. Ja todellakin niin epäreilua, miksi toinen ei käy läpi mitään suruprosessia, miksi se vaan mennä porskuttaa onnellisena, kun itsellä on ollut niin raskasta. Se tuntuu todella väärältä.
VastaaPoistaAinoa, millä voi ehkä lohduttautua on se, että koska E. ei käy nyt läpi mitään eroprosessia, ei mieti missä meni pieleen ja mitä teki väärin, niin hän kyllä tulee toistamaan samat virheensä uudessakin suhteessa. Ennemmin tai myöhemmin, väistämättä. Ja siinä vaiheessa sinä olet oman tuskasi jo käynyt läpi, ja sinulla on jo uusi, hyvä elämä. E. on tuomittu toistamaan virheitään ikuisesti, jos ei kerran kykene kohtaamaan ja korjaamaan asioita, jotka eroon loppujen lopuksi johtivat.
Jaksamista ja tsemppiä sinulle! Vaikka nyt taas sattuu, niin toivottavasti olet jo oppinut sen, että se pahin olo menee kyllä ohi. Ja tulee ehkä taas uudelleen, mutta ei enää ihan niin pahana, ja jossain vaiheessa se ei ehkä tunnu enää miltään, vain pienenä surullisena muistona siitä, että piti käydä läpi niin tuskaisia aikoja ennen kuin löysi itsensä uudelleen, ja entistä parempana. Tai näin minä ainakin tahdon uskoa, myös omalla kohdallani.
t. T (joka siis erosi myös tammi-helmikuussa, anonyyminä kirjoitan, mutta jos muiltakin tulee kommentteja, niin ehkä voisin omani allekirjoittaa näin)
Yritän ajatella näin, mutta tunne ei pääse mukaan. Samalla pelkään, että mitä jos E käsitteleekin näitä asioita ja oppii, hänhän käy terapiassakin. Ainakin hän on jo pyytänyt uutta naistansa omiin kisoihinsa mukaan (meillä käytiin yhdessä minun aloitteestani kisoissa, E ei omiinsa koskaan pyytänyt) ja esitellyt ystävilleen jo nyt, meidän tapauksessahan heitä pystyttiin näkemään vasta yli puolen vuoden seurustelun jälkeen ja myönsi, ettei edes halunnut minun heitä tapaavan.
VastaaPoistaEi, se ei saa mennä niin, E ei saa onnistua, se olisi liian väärin. Joskus tuntuu, että E on vain paha ja haluaisin kostaa, mutta ei, en halua alentua hänen tasolleen.
Joo, minullakin on asioita, jotka kyllä tietoisella tasolla ymmärrän, mutta siitä ei ole paljon hyötyä, kun emotionaalisella tasolla tuntee ihan eri tavalla. Mutta kuitenkin, minusta sinulla on oikeus vihaasi, oikeus olla loukkaantunut, eikä se asia siitä parane, jos ajattelet että sinun ei pitäisi tuntea noin, pitäisi jo päästä jo eteenpäin. Olisihan se toki kivaa, jos nin kävisi, mutta asiat vie aikansa, ei niitä voi väkisin kiirehtiä.
VastaaPoistaToivottavasti saat asunnon pian myytyä, uskon että omaan asuntoon pääseminen auttaa voimaan paremmin. Minulla on välillä parempia ja välillä huonompia päiviä, mutta jokaisena päivänä iloitsen siitä, että minulla on ihan oma, ihana asunto, jossa viihdyn ja jossa on hyvä olla. Se on tärkeää.
Minulla olisi taas yksi kirjavinkki, joka ei sinänsä käsittele eroa, mutta tuli vastaan kun mietin omaan erooni johtaneita syitä. En nyt juuri muista, oletko blogissasi tätä aihetta käsitellyt, ehkä oletkin?
Ben Malinen: Häpeän monet kasvot
Ehkä häpeä ei sinulla ole niin voimakkaasti taustalla, mutta minä tunnistin sen itsessäni ja käytöksessäni, ja jotenkin ymmärrän nyt paremmin, miksi meidän piti erota. Ja olen siitä kiitollinen (vaikka edelleen surullinen), koska muuten en ehkä olisi pystynyt häpeääni tunnistamaan. Ja sen tunnistaminen ja tunnustaminen on ensimmäinen vaihe siinä, että joskus pystyn elämään sen kanssa ilman torjuntamekanismeja. Ehkä joskus jopa pystyn "normaaliin" suhteeseen, jossa uskallan olla avoin ja tunteva, uskallan antaa ja ottaa vastaan rakkautta. Näitä en ole osannut tehdä, olen ollut cool, vahva, voimakas, tunteeton....
Tässä muutamia linkkejäkin, jos asia yhtään kiinnostaa:
http://yle.fi/tekstitv/arkisto/hyvinvointi/hapea_on_kaikista_vaikein_tunne_3279.html
http://www.voihyvin.fi/artikkeli/itsetuntemus-avain-hapeaan
http://www.anittaoertel.net/index.php?option=com_content&view=article&id=3:haepeaen-voi-kaeaentaeae-voimavaraksi&catid=12:report
http://www.suhdesoppa.fi/itsetuntemus/elamaa-kahlitseva-hapea/
t. T
Kiitos taas sanoistasi, vertaistuki on hyvä juttu.
PoistaHyvä, että sinulla on oma ihana koti, uskon, että itsellekin siitä olisi apua. Ainakin voisi ajatella, että minulla on nyt mahdollisuus aloittaa ihan oikeasti alusta. Eikä exällä ole enää sitten avaimia kotiini. Nythän vain lähinnä odotan ja odotan ja odotan ties kuinka kauan :(
Olet myös oikeassa, että minun pitää antaa lupa kaikkiin tunteisiini. Mitä enemmän mietin, että pitäisi päästä jo eteenpäin ja en halua tätä enää, niin vatvomisluuppi vain pahenee.
Kiitos taas kirjavinkistä. En ole tainnut vielä ihan päästä häpeään asti, vaikka kyllähän minä häpeänkin, hävettää, että mitä kaikki E:n puolen ihmiset minusta ajattelevat jne. Ihan niinkuin sillä olisi jotain väliä. Haluaisin myös jotenkin näyttää, että ne asiat, mistä E minua syytti (kuten olet liian ujo ja hiljainen, että sinua voisi kenellekään esitellä) eivät ole totta. Eiväthän ne kokonaan ole, mutta olenhan minä uudessa porukassa hiljainenkin, entä sitten? Ei se minua ennen haitannut.
Sinä olet päässyt selvästi omassa prosessissani ainakin johonkin asti. Uskon, että olet prosessisi jälkeen paljon enemmän sinut itsesi kanssa ja pystyt kohtelemaan itseäsi (ja muita) reilummalla tavalla. Siihen minäkin pyrin, mutta onhan tämä aika rankkaa ja hidasta, ei vain pitäisi olla niin kärsimätön.
Kiitos lämpimästi tästä blogista, saan siitä paljon voimaa, ajatuksia ja vertaistukea. Itselläni on ollut nyt huonoja päiviä, mutta olen alkanut kirjoittaa niitä auki ja käyn ammattilaisella juttelemassa. Myös minun exäni on juuri muuttanut lyhyen tuttavuuden jälkeen uuden naisensa kanssa yhteen ja se tuntuu loukkaavalta. Tunnistan ajatuskulkusi ja analyysisi, vaikka minua ei jätetty (kuin henkisesti) eikä petetty. Henkinen hylkääminen tuntuu silti yhtä pahalta, ja se viimeisten vuosien nujertaminen. Lopultahan minä olin rohkea ja halusin erota, kun toinen ei enää ollut aikoihin halunnut puhua, tehdä töitä suhteen eteen eikä selvästi enää rakastanutkaan.
VastaaPoistaHyvä, että saat apua. Kirjoittaminen auttoi itseäni paljonkin, kai sen voi täältä blogistakin lukea. Niin ja keskustelut ammattilaisen kanssa. Tuo exän uusi kuvio tekee asioista rankkaa, mutta josain vaiheessa sekin helpottaa.
PoistaHienoa, että olit rohkea, olet päässyt jo pitkälle. Se lähteminen oli kuitenkin se vaikein askel ja se on jo otettu.