Neljä kuukautta

Neljä kuukautta on siis mennyt erosta, se on kolmasosa vuosi. Oikeastaan olen selvinnyt aikas hyvin. Jotenkin sitä olisi tietysti toivonut, että tässä vaiheessa olisin jo suht sinut asian kanssa, kämppä myyty, uusi koti ainakin muuttoa vaille tiedossa, käsiongelmat selätetty jne. No, totuushan on, että asunnon myynti on aika lailla huonossa pisteessä, uudesta ei tämän vuoksi tietysti myöskään tietoa, käsi kipuilee vähemmän ja enemmän ja erosta toipuminen on vielä todella vaiheessa. Kuitenkin olen ymmärtänyt oikeasti todella monia asioita itsestäni, parisuhteesta ja myös E:stä ja ehkä olen pikkaisen parempi ihminen itseäni ja muita kohtaan. Uskon oppineeni tunnistamaan osin tunteitani sekä niitä asioita, mitkä tiedostamatta ovat ohjanneet toimintaani. Tämä on ainakin jonkinlainen askel eteenpäin.

Olen taas kokenut vaihteeksi kokenut syyllisyyttä kaikista inhottavista asioista tai lähinnä sanoista, mitä parisuhteessamme tein. Olen miettinyt, miksi palaan näihin yhä uudestaan ja uudestaan ja uskon, että syynä voi olla se, että E ei antanut näitä minulle koskaan anteeksi. Tai antoi, sanatasolla, mutta silti hän muisti ja muistutti niistä tavallaan viikottain. Kun eteen tuli tilanne, mikä liittyi parin vuoden takaisiin sanomisiini, niin E oletti minun toimivan taas samalla tavalla. Se ei auttanut, vaikka mitään ei olisi tapahtunut pariin vuoteen, ja vaikka ei koskaan enää tapahtunut, yhä uudelleen ja uudelleen hän oletti tätä. Ei tuntunut kivalta, tuntui kamalalta ja inhottavalta ja ei tuntunut siltä, että olisin saanut anteeksi. Mietin, että olisiko minunkin pitänyt muistuttaa E:tä viikottain siitä, että hän ei halunnut minun olevan hänen läheisin ihmisensä, olisiko hän sitten tajunnut, miltä minusta tuntuu. No, onneksi en tehnyt niin, sillä en halua, että olisin tehnyt hänelle yhtä inhottavasti tässä asiassa kun mitä hän teki minulle. Uskon, että tämä asia painaa minua edelleen. En kokenut koskaan saaneeni anteeksi ja siksi syyllistyn tästä edelleen.

E:llä oli myös erittäin taitava tapa syyllistää. Eron jälkeen hän sanoi pelänneensä minua ja siksi ei ollut puhunut. Siinähän se taas oli: "Olit niin pelottava, niin siksi en puhunut." Eli minä olin jotain, eli minun syy. Jepjep, tällä saatiin peitettyä se, että hän ei puhunut minulle, vaikka näin oli sovittu, että ongelmista sitten puhutaan. En enää usko tuohon selitykseen. Se oli E:n tapa sälyttää vastuu omasta puhumattomuudestaan minulle. Jos olisin oikeasti ollut niin pelottava kuin hän väitti, hän ei olisi ikinä uskaltanut sanoa minulle niitä ilkeitä asioita, mitä sanoi, pettää, valehdella ja pettää lupauksiaan.

En enää suostu syyllistymään siitä, mitä E teki. Ei ollut minun vikani, ettei hän puhunut, että hän häpesi minua ja ei halunnut minun tapaavan ystäviään, että hän oletti minusta kaikenlaista, ettei hän kyennyt antamaan anteeksi ja unohtamaan, että hän petti jne. Minun syytäni olivat minun tekoni ja inhottavat sanani, huutoni  ja kykenemättömyyteni innostua E:n asioista. Minun vastuullani olisi toki ollut muistuttaa E:tä siitä, että olimme sopineet puhuvamme ongelmistamme jne. mutta eipä tuo asioiden selvittely ollut pelkästään minun vastuullani.

Neljä kuukautta on siis tultu eteenpäin ja melkoisia askeleita olen ottanut tällä matkalla. On siis aika kiittää itseään onnistuneesta alusta. Takapakkeja tulee varmasti vielä ja olo saattaa olla jälleen aivan hirveä, mutta eiköhän niistäkin sitten taas aikanaan selvitä. Olenhan selvinnyt tähänkin asti ja olen aidosti ylpeä siitä.