Pahinta koskaan?

Seuraavaa tekstiä äitini ei antaisi koskaan minulle anteeksi, jos lukisi. Onneksi ei lue. En usko, että hän ymmärtäisi. En tiedä, ymmärtääkö kukaan muukaan. Ehkä minäkään en ymmärrä enää vuoden päästä, miten olen näin voinut kirjoittaa. Mutta äiti onkin äiti ja minä olen sisko. Olen edelleen, mutta vähän vähemmän kuin vajaat parikymmentä vuotta sitten. Silloin olin kolminkertainen sisko, nykyään vain kaksinkertainen. Niin, silloin, lukion juuri alettuani, toinen pikkusiskoni - juuri koulun aloittanut, kuoli onnettomuudessa. Ihan yhtäkkiä, tuosta noin vain, päivä kuusitoistavuotissyntymäpäiväni jälkeen, samaan aikaan kuin prinsessa Diana kuoli, toinen siskoni kuoli. Äitini ja isäni menettivät lapsen, minä siskon. Kamalaa, eikö? Kyllä, se oli kamalaa. On edelleen, mutta olen sen asian kanssa sinut, olen ollut jo pitkään. Tietysti kysyin miksi, miksi? Tietysti joskus vieläkin on ikävä. Mutta niin, minulla on siskosta ja hänen kanssaan vietetystä ajasta yksinomaan hyvät muistot. Ja miksi kysymykseen voisi kysyä vastakysymyksen, miksipä ei? Se oli onnettomuus ja niitä vaan sattuu, paska tuuri, ei kenenkään vika, kukaan ei olisi voinut tehdä mitään, sattumaa, joka oli sillä kertaa väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta sisko eli hyvän elämän eikä kärsinyt. Olen onnellinen, että minulla oli hänet, jos ei olisi ollut, ei olisi ollut tuota tuskaa, mutta ei olisi ollut niitä hyviä hetkiäkään. Sanomatta jäi asioita, mutta hänen elämänsä oli sen mittainen ja haluan uskoa, että hänen elämänsä oli keskimäärin oikein onnellinen.

No niin, tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ollut oikeastaan nyt muistella tuota asiaa. Kuten sanoin, olen sinut sen kanssa ja vaikka tuo oli todella traumaattinen kokemus, niin selvisin siitä mielestäni oikein hyvin. Toki siinä kesti pitkään, mutta neljän kuukauden jälkeen tapahtuneesta suunnittelin jo innolla lukion joulujuhlaa ja minulla oli usein oikein hauskaa. Koko asian käsittely kesti toki neljää kuukautta paljon kauemmin, mutta en ollut siinä koko ajan kiinni. Lisäksi en itse joutunut hoitamaan mitään käytännön asioita ja sain sanoa kunnolla jäähyväiset.

Eron aikaan minulle on sanottu, että olet vahva, selviät kyllä, olet selvinnyt pahemmastakin, ja tällä viitataan aina tuohon asiaan. Niin, mutta tiedättekö, tämä eroprosessi kokonaisuudessaan tuntuu pahemmalta (tämä on se, mitä äiti ei koskaan ymmärtäisi). Toki olen keskellä eroa nyt ja tuosta onnettomuudesta on aikaa aikas monen monituista vuotta. Toki siskon kuolema hetkenä oli jotain paljon suurempaa kuin erohetki, hautajaispäivä pahempaa kuin eropäivä, mutta kokonaisprosessin tuskaisuudessa tämä ero vie kyllä pidemmän korren.
Mutta miten ihmeessä voin sanoa koskaan noin, minun siskoni sentään kuoli nythän vain tuli ero?

Tällä kertaa olen ihan yksin. Tämän on minun ihan oma suruni, jota ei kukaan muu jaa. Toki ystävät auttavat ja tukevat, mutta ei tämä ole heidän surunsa. Kun sisko kuoli, suri muu perhe, sukulaiset, läheltä ja kaukaa, kaikki olivat murheellisia, kaikki, jotka ovat osallistuneet lapsen hautajaisiin, tietävät, että siellä on suru suurimmillaan ja sitä jaetaan. Mutta tämä erosuru, se on vain minun. Ihan vain minun. Ei kenenkään muun. Joudun hoitamaan myös käytännön asiat yksin, toki apua saaden, mutta itse joudun päättämään asioista. Silloin päätin vain, menenkö vielä katsomaan siskoa, kirjoitanko hänelle arkkuun kirjeen ja mitä laitan hautajaisiin päälle. Ja miettikääpä tilannetta, että joku alkaa itkemään vaikkapa työpaikalla puoli vuotta tapahtuneen jälkeen, kummassa tapauksessa luulette olevan enemmän ymmärtäjia, kuoleman, vai eron?

Entäpä viha? Niin, silloin ei ollut ketään, ketä vihata, ehkä korkeintaan Jumala. Nyt, no nyt pystyn vihaamaan E:tä, hänen perhettään, ystäviään. Ja minulla on syytäkin vihata. Minua on kohdeltu kaltoin, E päätti tehdä näin, E teki sen tietoisesti, E:n pettäminen oli teko, jonka hän tiesi tekevänsä minulle ja satuttavansa, mutta teki silti. Onnettomuus oli onnettomuus, se vain tapahtui, kukaan ei tehnyt sitä tietoisesti, ei kenenkään vika. Siskon kuolema ei ollut mitään, mikä kohdistui minuun henkilökohtaisesti, se ei musertanut itsetuntoani, se ei syyttänyt minua, se ei ollut minua. Menetin siskon, mutta tosiasiassahan ei minulla ollut hänen kanssaan suunniteltua tulevaisuutta. Menetin joitain määrittelemättömiä hetkiä tulevaisuudestani. Erossa taas menetin henkilökohtaisen, suunnitellun tulevaisuuteni, ero osui henkilökohtaisesti minuun ja vain minuun. Lisäksi minulta vietiin tässä pois myös se kaikki hyvä mitä oli, ne asiat mitätöitiin, ne olivatkin kuulemma vain valetta. Siskon kanssa vietetystä ajasta on lisäksi vain hyviä muistoja, E:n kanssa parisuhde näyttäytyy ahdistavana riippuvuussuhteena, jota kuitenkin kaipaan takaisin, mutta vain minä kaipaan. Siskoa kaipasivat kaikki, ja senkin sai jakaa. Ja niin, tavallaanhan E on minulle kuollut. Tavoittamattomissa, minä en saa häneltä enää mitään. Korkeintaan vain lisää tuskaa, tuskallisia hetkiä jne. En suostu siihen, että rajoittaisin tulevaisuudessa elämääni esimerkiksi kilpailemisen suhteen, jos E ja se toinen ovat joissain kisoissa mukana, joten nuo asiat on vain kestettävä, mutta siskon tapauksessa ei ollut mitään tällaista. Nyt minulla on edessäni tilanne, jossa minulle pahaa tehnyt porskuttaa. Siskon kuoleman kanssa kukaan ei porskuttanut ja kukaan ei ollut tehnyt minulle edes pahaa. Ja ero, vaikka se olikin E:n tekosia, niin osa siitä on myös minun syytäni. Siskon kuolema ei mitenkään, se ei ollut kenenkään syytä.

Kohta on mennyt jo neljä kuukautta ja en ole unohtanut eroa ja E:tä päiväksikään. Olen taas tilanteessa, jossa taistelen tunti kerrallaan. Vaikka tuolloin vuonna 1997 neljän kuukauden päästäkin oli vaikeita tilanteita ja päiviä, kuten tietysti joulu, niin suru ei enää hallinnut minua. Nyt ero hallitsee minua edelleen liikaa, pelkään edelleen katkeruus- ja vihakoukkuun jäämistä toisin kuin silloin. Silloin sain vain surra. Nyt suru on vain osa prosessia, ja päälle tulee kaikki muu. Minun on etsittävä itseni ja hoidettava vielä käytäntökin samalla. Silloin riitti, että tein matikanläksyt.

Ehkä joku teistä nyt ymmärtää vähän, äiti ei ymmärtäisi vieläkään, mutta ei hänen pitäisikään, hänelle ne ovat aivan eri asiat, jos minulta kuolisi lapsi, se olisi pahinta koskaan. Toivon, että kukaan ei enää sanoisi minulle, että olet selvinnyt pahemmastakin. Ei ainakaan ennenkuin olen selvinnyt, silloin ehkä minäkin olen samaa mieltä - tai sitten en.