Parisuhdeoppia

Olen lukenut eroprosessin aikana paljon kirjoja, ensin erokirjoja, sitten muutaman ehkä elämäntaito-oppaaksi luokiteltavan kirjan ja muutaman parisuhdeoppaankin. Sain eräältä lukijalta vinkin lukea Sue Johnsonin kirjan "Kunpa sinut tuntisin paremmin". Kirjas on parisuhdeopa, jonka alaotsikko "Keskustelemalla tunnekeskeiseen parisuhteeseen" kertoo paljon. Kirja on ehkä siitä hieman erilainen, että sen mukaan riippuvuus parisuhteessa on ihan luonnollista ja suurimmat ongelmat eivät ole esimerkiksi riidat vaan niiden taustalla olevat muut asiat. En ole lukenut kirjaa vielä kokonaan, mutta ainakin alku on auttanut minua ymmärtämään niitä meidän suhteemme taustalla olevia oikeita ongelmia, ei niitä, että minä huusin ja E pakeni, vaan ihan jotain muita. Kuten edellisessä tekstissäkin kirjoitin, tunsin jääneeni aika lailla yksin, hylätyksi ja ehkä turvattomaksikin E:n kanssa. Luultavasti hänelläkin oli samansuuntaisia ongelmia kanssani.

Vaikka blogistani E:stä saa aivan kamalan kuvan, on sanottava, että kyllä hän myös välitti minusta - ainakin ajoittain. Hän yllätti minut pienillä jutuilla silloin tällöin, osoitti välittämistään jne. Nämä hetket ja päivät E:n kanssa olivat aivan mahtavia ja ihania. Ikävä kyllä niitä ei tapahtunut kovinkaan usein varsinkaan enää lopussa ja en todellakaan tuntenut itseäni mitenkään tarpeelliseksi näiden hetkien välissä.

Tuossa Johnsonin kirjassa todetaan, että parisuhteen suurimpia ongelmia on yhteyden menettäminen. Kirjassa annetaan esimerkiksi seuraavat kysymykset: "Voinko luottaa sinuun, voinko turvautua sinuun? Oletko tukenani kun tarvitsen sinua? Vastaatko minulle ja minun tarpeisiini kun tarvitsen sinua, vastaatko kun soitan? Olenko sinulle tärkeä? Arvostatko sinä minua, hyväksytkö sinä minut? Tarvitsetko sinä minua, haluatko turvautua minuun?"

Ko. kysymykset kyllä tuovat esiin aika lailla niitä meidän suhteemme ongelmia. Kaikkia kysymyksiä ainakin alitajuisesti mielessäni kysyin E:ltä, mutten saanut niihin myönteistä vastausta ainakaan mielestäni. Toki luotin häneen tavallaan (varsinkin tässä asiassa, ettei pettäisi, mutta muissa asioissa ehkä en). Ehkä E:kin kysyi noita kysymyksiä ja enpä olisi itsekään voinut vastata kaikkiin hänelle myöntävästi. Loppuvaihessa en kyllä tasan enää arvostanut E:tä, en varmasti ollut hänen tukenansa edes usein, saati aina jne.

Muutenkin olen miettinyt, mitä suhteelta haluan. Haluan myönteisen vastauksen noihin edellä mainittuihin kysymyksiin, haluan toisaalta myös yhteistä aikaa ja yhteisiä ystäviä. En halua, että koko ajan ollaan yhdessä. Meidän tapauksessamme teimme tämän virheen heti suhteen alussa. Muistan, kuinka E jopa ihan tuppasi parille lenkille väkisin seuraani, ja minä lopulta myönnyin. Toisaalta pyysin hänet vähän liiankin helposti kaikkiin omiin juttuihini mukaan. Toisaalta, haluaisin, että silloin kun vietetään yhdessä aikaa, niin oikeasti vietetään yhdessä aikaa. Eli jos ollaan kahdestaan siellä ravintolassa, niin ei näprätä kännykkää, lomalla mietitään tekemistä, mistä molemmat tykkäävät ja minne voidaan menä yhdessä jne. Erikseen olosta voi tietysti sopia ja pitääkin, ei nyt koko aikaa tarvitse nyhjätä vieri vieressä.

Yhteiset ystävät sitten... Yritin tietysti tutustuttaa E:n kaikkiin minulle tärkeisiin ihmisiin, E taas ei. En oikein tiedä, mikä ongelma E:llä tässä oli, ehkä hän pelkäsi menettävänsä ystävänsä tai jotain. Tuo oli minusta hassua, mutta enpä saa sitäkään koskaan tietää, mikä oli tämän asian takana oleva vaikutin. Minua ei oikeasti haittaa yhtään, jos kumppanini tuntee minun kaverini ja ystäväni, ennemminkin se on kiva juttu. E:n tapauksessa taas - no, lähdin kerran jopa yhteisestä kodistamme pois tieltä, jotta hän pystyi kutsumaan erään ystävänsä käymään. Toki minullakin oli ihmisiä, joita E ei tuntenut, kuten työkaverit ja toki pidin ystäviini yhteyttä ihan itsekseni, mutta minusta oli ainakin mukavaa kertoa esimerkiksi  kummilapsieni edesottamuksia E:lle jne. E taas ei halunnut todellakaan kertoa omista ystävistään minulle mitään ja perhettäänkin kävi tapaamassa salaa - koska kuulemma oletti, etten minä halua tulla mukaan.

Tuo olettaminen on yksi asia, mitä en enää halua suhteisiini. Se oli ihan kamalan kuluttavaa. E oletti ihan kamalasti. Hän oletti, että olen vihainen, että olen surullinen, masentunut jne. Jos lähdin toiseen huoneeseen lukemaan kirjaa, kun hän pelasi tietokoneella, hän oletti, että nyt hänen pitää lopettaa pelaaminen (!). Hän oletti, että minä haluan hänen viettävän kanssani koko ajan aikaa ja että en halua hänen harrastavan. Noiden olettamisten kohteena oleminen oli aika rankkaa. Itse asiassa se oli kamalaa. Eikä asiaa auttanut, jos sanoin, että hänen olettamuksensa on väärä ja että ensi kerralla hän voi vaikka kysyä, jos tuntuu siltä, että minulla on paha mieli tms. No, ensi kerralla hän oletti taas. Toki ymmärrän, että helposti toisesta olettaa jotakin, mutta E:n kanssa tämä oli aika äärimmäistä ja myös todella raskasta. Mitä enemmän hän oletti, sitä harvemmin tunsin, että hän välittää.

Itse olen aika pessimistinen sen suhteen, että löytäisin enää ketään, jonka kanssa minulla voisi olla hyvä olla. E:n kanssa käytännön elämä oli kuitenkin melko helppoa ja tietyt puitteet elämälle olivat täysin kohdallaan - nämä henkisen puolen jutut olivat sitten jotain ihan muuta kuin kohdallaan. Niin, mutta jos vielä joskus jonkun kanssa elämääni jaan, niin toivottavasti muistan nämä opit siinä hullaantumisvaiheessa.

PS. Suosittelen Johnsonin kirjaa ihan kaikille, myös niille, joilla menee omassa parisuhteessa hyvin, sillä kirjassa olevien keskustelujen avulla voi uskoakseni todellakin ennaltaehkäistä ongelmia. Ja niille, joilla on vaikeuksia, no niille suosittelen ainakin, vaikken olekaan vielä itse päässyt edes kirjaa loppuun.