Sata päivää mennyt ilman E:tä. Suututtaa, vihattaa, surettaa, kaikkia erikseen ja kaikkia yhtäaikaa. Viime aikoina olen vatvonut niitä kaikkia loukkaavia juttuja, mitä E vielä kehtasikin sanoa minulle jätettyään minut tai viimeisinä viikkoina, kun hän jo vehtasi toisen kanssa ihan kunnolla ja tiesi jättävänsä minut. Kuinka ne sattuvatkaan! Vaikka tiedän, että suuri osa noista ei ole totta, on niissä osissa totuuden siemen. Kyllä, olen ujo ja hiljainen, se on ihan totta. Mutta onko se muka syy olla ottamatta minua mihinkään mukaan ja este sille, että minua ei voi esitellä kenellekään? Ei minua haittaa olla hiljainen uudessa seurassa. Ja tutussa seurassa en edes ole mitenkään kovin hiljainen.Eikä E:llä ole sitä paitsi paljon puhumista kyseisessä asiassa, ei hän itsekään uudessa seurassa pahemmin suutaan aukaise. Ja kuinka minä loukkaan hänen ystäviänsä arvostelemalla heille tärkeitä asioita. Niin, onhan se tietysti minunkin mielestä ihan älyttömän loukkaavaa, jos joku sanoo, että sininen on ruma väri tai että harrastamani laji on hullun hommaa. No eipä ole. Vielä vähemmän loukkaavaa se on, jos toinen ei tiedä mieltymyksistäni. Ja vielä vähemmän minua kiinnostaa, jos jonkun mielestä minun pitämäni musiikki on huonoa. Hei, ne ovat makuasioita. Ja mihin nyt yhtäkkiä katosi se, että olen ujo ja hiljainen? Ja miksi ihmeessä E loukkaantuu ystävänsä puolesta siitä, että tälle ehkä tuli vähän paha mieli?
Entä se, että olin aina vain tyttöystävä. Huhhuh. Sanokoon E mitä sanoo, niin yhdessähän me asuimme. E halusi ostaa asunnon kanssani, hän halusi elää kanssani. Kyllähän me avoliitossa elimme, mutta onhan tuo tietysti ehkä jonkun mielestä vähän vähemmän pahan kuuloista pettää tyttöystävää kuin avovaimoa. Sanookohan E:n uusi nainen ex:llänsä (jos nyt on vaivautunut tälle edes kertomaan..) että kuule, et sinä minulle ollut koskaan mikään aviomies vaan ihan pelkkä poikaystävä.
Entä se, kun E sanoi, että meillä oli pelkkää paskaa tai se, kun muistelin, että oli meillä silloin ja silloin yhdessä kivaa, niin E ilmoittaa, ettei hänellä ollut kivaa vaan häntä vain ahdisti. Voihan toki näinkin toki olla, mutta kuka ihme pystyisi elämään 2,5v jonkun kanssa, jos koko ajan ahdistaa ja on hirveää ja miksi ihmeessä silloin ehdottaa toiselle yhteisen asunnon ostoa?
Tiedän, että E:n kommentit on annettu lähinnä, jotta hänen oma mielensä paranisi tai ehkä hän on ollut vihavaiheessa ja halunnut tahallaan loukata. Tiedän, että noita ei pitäisi miettiä, mutta miksi en vain pysty jättämään noita asioita oman onnensa nojaan. Välillä tuntuu, etten ole päässyt yhtään eteenpäin tässä eroasiassa, vaikka näissä sadassa päivässä nyt voisi kuvitella jonkinlaista edistystä tapahtuneen.
Hei,
VastaaPoistalöysin blogisi jokin aika sitten ja olen mielenkiinnolla sitä lukenut, koska itsekin olen eronnut tammikuussa. Meillä ero oli helpompi, ns. ystävinä erosimme ja "yhteisestä päätöksestä", eikä kolmansia osapuolia ollut, mutta minä olin kuitenkin se enemmän jätetty osapuoli, koska olisin halunnut vielä yrittää, mennä parisuhdeterapiaan jne, mutta mies ei enää halunnut. Mutta ei ero ole helppoa näinkään.
Välillä olen kauheasti yrittänyt löytää itsestäni vihaa exää (onpa vaikea sanoa exä) kohtaan, koska olen lukenut, että sen avulla pääsisi helpommin irti, mutta vielä en oikein ole sitä vihaa löytänyt, ehkä en sitten koskaan löydäkään? Mutta JOS sen löytää, niin ehkä sitä kannattaa käyttää hyväkseen? Antaa itselleen lupa vihata, ymmärtää että se on täysin normaali tunne, jokainen tavallinen, tunteva ihminen kokisi vihaa tuollaisessa tilanteessa kuin esim. sinä olet. Ja kun hyväksyy vihansa, niin ehkä sitten pikkuhiljaa pystyy päästämään siitä irti, ja sen jälkeen pääsee paremmin eteenpäin omassa elämässään? Jos ei hyväksy omaa vihaansa, pitää sitä jotenkin vääränä, ajattelee ettei saisi miettiä tällaisia asioita, olla näin negatiivinen jne, niin ei siitä pääse irti, asiat vaan kiertää ja kiertää kehää päässä.
Olet lukenutkin jo erokirjallisuutta, mutta suosittelen Johanna Muuraiskangas: ”Kokonainen – elämä eron jälkeen”, jos et vielä ole sitä lukenut. Itse pidin siitä paljon, tällä hetkellä luen Fisherin Jälleenrakennusta, joka vaikuttaa olevan ihan ok. Varauksella suosittelen myös Rachel A. Sussamanin ”Erokirja, Naisen opas erosta toipumiseen”. Varauksella, koska se on hitusen ärsyttävän ”amerikkalaisesti” kirjoitettu, mutta siellä oli esim. joitain ihan hyviä mielenhallinnan keinoja. Ja ylipäätään, minusta lukeminen kannattaa aina, kunhan muistaa, että oppaiden kirjoittajatkin ovat vain ihmisiä, kaikesta ei tarvitsekaan olla samaa mieltä, mutta kirjoista voi poimia itselleen sopivia ajatuksia ja asioita, joista olisi apua eroprosessiin.
Jaksamista sinulle, ja toivottavasti jatkat kirjoittamista, tällaiset eroblogit ovat hyvää vertaistukea meille monille eronneille, varsinkin jos ei ole kauheasti ystäviä, joiden kanssa asiaa puida.
Kiva, jos blogistani on ollut jotain hyötyä, se oli yksi syy siihen, että pistän tämän 'eropäiväkirjan' julkiseksi, jotta joku toinen voisi hyötyä, itse olen saanut valtavasti apua muutamasta eroblogista.
PoistaEn usko, että ero on helppoa noinkaan, koska jätettyhän sinä tosiaan olet, jos vielä olisit halunnut yrittää. Itse asiassa mietimme yhden työkaverin kanssa, joka erosi n. puoli vuotta ennen minua juuri noin, että mies ei halunnut enää yrittää, että kumpi on pahempi tapa, se, että mies vain haluaa olla yksin vai se, että mies lähtee toisen matkaan, mutta ei oikein päästy mihinkään loputulokseen, molemmissa kun on ne omat suurimmat kipukohtansa. Voimia sinulle erosta selviämiseen, ja jos viha ei tule, niin ei kai sitä voi pakottaakaan.
Tuo viha on aika hankala tunne, siitä on tosiaan hyötyä irrottautumisessa, mutta se on myös aika kokonaisvaltainen tunne, joka vie helposti mukanaan ja minä pelkään ihan hirmuisesti sitä, että jäisin katkeraksi. Tavallaan hyväksyn vihani, mutta ehkä pelkään sitä liikaa.
Olen nuo kirjavinkkisi itse asiassa lukenut, Sussamanin erokirja oli tosiaan aika amerikkalainen, mutta siinä oli hyviä pointteja ja Kokonainen taisi olla ihan ensimmäinen kirja, jonka luin. Ainakin itse olen saanut kirjoista apua asian käsittelyyn, mutta onha prosessi silti raskas.