Loman loppu

Loma on vietetty ja huomenna olisi taas aika mennä töihin. Ei haittaa yhtään, tällä hetkellä työ taitaa olla yksi parhaiten elämääni koossa pitävä asia. Toivottavasti heti löytyisi jotain tekemistä, mihin uppoutua, kaipaisin sitä aika lailla.

Ulkomaanmatka oli ja meni. Kokemus oli hieno ja jäi vahvasti plussan puolelle, vaikka loppupuoli lomasta olikin henkisesti todella vaikeaa. Ensimmäinen viikko meni oikein mukavasti, välillä oli haikea mieli, kun E:n kanssa tuonne piti mennä alunperin ja koko reissu oli E:n ehdotus. Ja sitten hän ei halunnutkaan, ehkä hän kuvitteli korjaavansa kaiken tuon matkan avulla, en tiedä. Toinen viikko olikin sitten todella vaikea. Vihaisuus iski pintaan aika lailla ja samoin ahdistus. Näin kahtena yönä unta eron jälkeisestä ajasta, unissa yritin saada E:n pitämään lupauksensa, mutta niin ei käynyt, ja lisäksi E:n ystävät pitivät minua täysin hulluna jne. Unet eivät varmasti parantaneet oloani. Ahdistus ja viha pyörivät selvästi kolmen asian ympärillä:

1. En tiedä perimmäisiä syitä, miksi E ei enää halunnut olla kanssani ja halusi erota. Tiedän, että näitä syitä on, sillä kesällä hän sanoi, että terapeutti oli kehottanut häntä eroamaan. Jotain hän on siis terapeutille kertonut, mutta minä en saanut sitä koskaan tietää. E ei aio puhua asiasta kanssani, hänhän sanoi, että kirjoittaa minulle sähköpostin, mutta eipä ole kuulunut, eikä kuulukaan, tiedän sen. Silti asia vaivaa minua kamalasti, miksi hän ei halunnut olla kanssani, mikä minussa on vikana?
2. Suhteemme aikaiset asiat. Se, että hän ei ollut pahoillaan valheistansa jne. Hän ei pyytänyt minulta anteeksi sitä, että hän valehteli koskaan. Ehkä hän koki sen oikeutetuksi, tai ei kokenut sitä valehteluksi, en tiedä. Lisäksi ärsyttää, että tuntui että kaikki asiat olisivat olleet minun vastuullani. Esimerkkinä, että E kysyi ihan viimeisinä viikkoinamme minulta vihaisesti, miksi me emme ota itsestäme reissussa kuvia, jossa molemmat ovat, se kun olisi hänelle tärkeää? Sanoin varmaan, etten tiedä, tai etten ollut edes ajatellut asiaa, sillä minulle se ei ollut niin tärkeää. Myöhemmin tajusin, että niin, jos se oli hänelle tärkeää, niin miksei hän sitten ehdottanut sitä? Oliko tuokin minun vastuullani? Tuntuu tyhmältä vatvoa tätä, sillä eihän noita asioita enää ole. Minulle ei enää valehdella, minua ei enää syytetä. Jotenkin kuitenkin haluaisin jotain anteeksipyyntöä, sitä, että minulla olisi myös E:n mielestä oikeus tunteisiini. Että minulla sai olla paha mieli, kun hän valehteli. 
3. Se, että nyt E:lle ei tuota mitään vaikeuksia esitellä ystäviään tälle uudelle jne. Minulle hän kertoi koko ajan syitä, miksi minä en näe koskaan hänen ystäviään, miksi emme näe pariskuntana hänen ystäviään pariskuntana jne. Syitä löytyi, minä olen kuulemma mustasukkainen (en ymmärrä, mistä hän tämän keksi, koska tämä oli jotain, mitä en varmasti ollut, miksi olisin ollut, luotinhan E:hen), hänellä ei ollut ollut tapana nähdä ystäviään pariskuntana, hänen ystävillään ei ollut aikaa, minä olin liian ujo ja hiljainen jne. jne. Nyt noita syitä ei ole. Uusi on kai sitten niin mahtava ja mukava, nyt yhtäkkiä hänellä onkin tapa pariskuntatreffeihin, aikaa riittää jne. Häntä ei tarvitse hävetä ja pelätä uuden puheitaan toisin kuin minun (kyllä, puhun usein hyvin kärkevästi, mutta eikö se ole sitten minun häpeäni, eikä E:n, jos sanon jotain noloa?). Yhtäkkiä E:n harrastuksetkaan eivät ole ykkösjuttu. Meidän reissun varaamisen jälkeen hän sanoi minulle, että hänelle pitää nyt antaa pisteitä, kun suostui lähtemään kanssani parin viikon lomalle, vaikka se menee erään kisan kanssa päällekkäin. Ei tuntunut kivalta. Vielä vähemmän kivalta tuntui, kun menin tietysti vakoilemaan, miten hänellä meni kisassa, niin eihän hän siellä ollut ollut, ei ollut edes ilmoittautunut. Ei se kisa sitten niin tärkeä ollutkaan, luultavasti se toinen ajoi helposti siitä ohi. Meidän aikanamme näin ei koskaan ollut, sain aina kuulla ja tuntea, että harrastus on tärkein. Minä en ollut ikinä harrastusta tärkeämpää ja sekös sattui silloin ja sattuu edelleen. 

Nyt on siis mennyt taas yksi viikko vähän vaikeammissa merkeissä. Onnistuin vielä hieman sairastumaan juuri reissun jälkeen, joten kurjuus oli aika lailla maksimissaan. Eroahdistus, tyhjä jääkaappi, ei ketään kotona minua odottamassa, ei ketään kelle puhua, sairaus ja huono olo, asunnon myynti ei näytä oikein etenevän ja joudun asumaan täällä vielä ties kuinka kauan jne.

Muutenkin olen taas hieman jumissa. Mietin ihan kamalasti sitä, miksi E teki jotain, miksi käyttäytyi niin ja näin yms. En osaa olla mietimättä häntä. Eikö minun pitäisi miettiä itseäni, omaa käytöstäni ja mikä on sen taustalla. Kyllä, pitäisi. Mutta jo suhteemme aikana yritin selvästi enemmän ymmärtää E:tä kuin miettiä itseäni. Kävin jopa E:n äidin kanssa puhumassa pitkästi, jotta ymmärtäisin E:tä paremmin, vaikka varmaan hedelmällisempää olisi ollut yrittää ymmärtää itseäni. Itseäni voin muuttaa, en toista. Ehkä yritin ymmärtää E:tä, jotta voisin muuttaa itseäni joksikin, joka olisi hänelle hyvä. Hänhän ei suostunut koskaan kertomaan, millainen hän minun haluaisi olevan, vaikka tiesin, että hän haluaisi muuttaa jotain. Oma lähtökantani oli kuitenkin väärä, ei minun pidä muuttaa itseäni toisten takia, vaan itseni vuoksi. Jos olen sinut itseni kanssa, olen helpommin sinut muidenkin kanssa. Ehkä tämän ymmärtäminen olisi voinut pelastaa suhteemme. Tai sitten ei, sillä meitä oli kaksi ja en ihan oikein ole varma, oliko E valmis omalta puoleltaan valmis muutokseen. Usein tuntui, ettei ole tai ainakaan hän ei halunnut siitä minulle puhua. En ikinä ymmärtänyt E:tä kunnolla, sillä hän pelkäsi avata itseään minulle. En tiedä, pelkäsikö hän oikeasti minua, kuten minulle sanoi (mikä sattuu myös ihan kamalasti), vaiko sittenkin, pelkäsikö hän itseään ja sitä millainen hän oli.