8. Viha

No niin, pääsimme sitten Fisherin rakennuspalikoissa minulle melko vaikeaan aiheeseen, eli vihaan. Ongelmana ei siis todellakaan ole, että ko. tunnetta ei löydy, vaan se, että vihaa taitaa olla liikaakin ja se on hallinnut minua suuresti eron jälkeen, minkä on varmasti aistinut kirjoituksista rivien välistä ja joskus ihan siitä itse tekstistäkin.

Voi kuinka vihainen olenkaan ollut. Olen ollut vihainen E:lle, E:n perheelle ja E:n ystäville. Olen ollut vihainen itselleni. Nyt tuo viha on kuitenkin hellittänyt. Edelleen olen ajoittain vihainen E:lle ja joskus myös hänen ystävilleen, mutten enää perheelle. Viime lauantain kohtaaminen E:n äidin kanssa poisti tämän. Ymmärsinkin, että vihaisuus E:n läheisille on ollut enemmän pelkoa siitä, että he pitävät minua pahana ihmisenä. Tämän vuoksi yhä edelleen haluaisin selvittää E:n ystäville oman versioni asioista, jotka johtivat eroomme ja muistakin asioista, mitä he ehkä tietävät. Jonkun kumman asian takia tuo tuntuisi niin kovin tärkeältä, vaikka he eivät itse olekaan minulle tärkeitä ihmisiä. Toisaalta tiedän, että eiväthän minunkaan ystäväni ole kuulleet E:n versiota, joten puntit ovat tasan. Eniten kai pelkään, että törmään E:n ystäviin ehkä vielä jossakin ja jos tästä urheilukuntoon kuntoudun, niin kohtaaminen on hyvinkin todennäköistä.

Mutta vihaan. Enää olen oikeastaan aidosti vihainen vain E:lle, ja hänellekin lähinnä hetkittäin. Eniten olen enää vihainen tästä toinen nainen kuviosta, muut asiat, kuten suhteemme loppumisen ymmärrän. Ymmärrän, että emme sopineet toisillemme, kommunikaatiomme ei toiminut jne. Suoraan sanottuna, eihän siitä mitään tullut. Vihaisuus suhteemme loppumistavasta ja E:n asioiden hoitamisesta onkin sitten vaikeampi juttu. Miten voisin hyväksyä nuo? Yksi askel on toki se, että asunto saataisiin myytyä jolloin käytännön asiat välillämme loppuisivat, mutta tämä ei nyt näytä oikein etenevän. Toinen asia, joka auttaa, on aika. Kolmanneksi, joskus ehkä annan E:lle anteeksi nämä. Hyväksy en varmasti koskaan suhteemme loppumistapaa, mutta jonkinlaiseen anteeksiantoon toivoisin pääseväni. Haluan myös antaa anteeksi itselleni kaiken sen, mitä tein suhteessamme ja sen, miten olen käyttäytynyt (siis ne huonosti menneet kohtaamiset E:n kanssa) eromme jälkeen. Näissä jälkimmäisissä olen jo melkein maalissa, ymmärrän paremmin, miksi suutuin monessa tilanteessa jne.

Vihasta on myös hyötyä. Se on auttanut olemaan ikävöimättä toista. Niin, todella harvoin ikävöin enää E:tä. Oikeastaan en enää koskaan. Ikävöin kyllä parisuhdetta ja jotakuta (vaikkapa E:tä), mutta E:tä henkilönä en enää ikävöi, sillä hän oli oikeastaan mies, joka ei sopinut minulle oikein ollenkaan. Ulkoisesti hän toki sopi, harrastuksemme ja tavoitteemme olivat samanlaisia, mutta luonteemme ja elämäntapamme olivat liian erilaiset ja käyttäytymismallimme  aiheuttivat jatkuvia yhteentörmäyksiä.

Fisher puhuu myös syntipukeista ja marttyyreista vihan kohteina. Tämä onkin aika osuvaa minun ja E:n suhteelle, sillä yritin tehdä E:stä syntipukin aina kun olin vihainen. E:lle tämä rooli ei ollut ominainen, kaikkea muuta, jolloin hän alkoi marttyyriksi. Ja voih, kun toinen on marttyyri, niin siinä oikeastaan syyllistetäänkin sitä toista. Ja näinhän se meillä meni, lopulta minä tunsin itseni syylliseksi siihen asiaan, josta ensin syytin E:tä tai johonkin asiaan liittyvään, ja olo oli kamala. Esimerkkinä, jos E oli pettänyt jonkun lupauksensa, päättyi tilanne lopulta siihen, että tunsin itseni todella syylliseksi, kun en voinut luottaa E:hen ja tämä johti taas hylkäämisen pelkoon. Huh, eihän tuo nyt voi hyvin loppua.

Miten olen sitten selvinnyt vihastani? No, vihaamalla. Ikävä kyllä E:n kanssa kohdatessa (tai joskus netin kautta maililla/chatilla) olen kohdistanut vihani häneen, mikä ei ole hedelmällistä ollenkaan ja seuraukset ovat olleet yleensä kamalia. Joskus olen onnistunut olemaan tekemättä tätä, olen esimerkiksi soittanut ystävälleni ja asiat eivät ole menneet enemmän solmuun. Vielä en pysty kohtaamaan E:tä rauhallisesti, mutta tämä on tavoitteeni ja matkalla ei olla aivan alussa, sillä pystyn ajattelemaan E:tä ja sitä toista ilman, että tulen vihaiseksi, ahdistuneeksi tai surulliseksi. En oikeastaan tunne mitään. Heidän näkemisensä ei kuitenkaan varmasti onnistuisi noin välinpitämättömästi, mutta ehkä joskus...

Loppuun haluan sanoa, että eroprosessissa olen oppinut, että viha ja vihaisuus ovat OK. Minä saan olla vihainen. Vihan purkaminen toisiin onkin sitten eri juttu. Vihan kohteeseen vihan purkamista kannattaa välttää, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää. Vihan tunteet voi kertoa jollekulle toiselle tai kirjoittaa vaikka blogiin. Vihaisuudessa on myös syytä ottaa vastuu omista tunteistaan. Pitää kertoa, että minä olen vihainen, ei heti syyttää toista. Tuttu neuvo, aloita lauseet kertomalla omat tunteet alussa on hyvä vinkki. On siis sanottava, "Minä olen vihainen, kun et pessyt pyykkiä niinkuin lupasit.", eikä "Sinä et koskaan pese pyykkiä.". Kannattaa myös opetella laskemaan kymmeneen, onko tilanne todellakin vihaisuuden arvoinen? Vihaisuuden taustalla on myös usein jokin muu tunne, joka pitäisi oppia tunnistamaan. Itsellä se oli E:n kanssa usein huoli, kun hän tuli viisi tuntia lupaamansa ajan jälkeen kotiin. Onhan ihan eri asia sanoa, että "Minä olin huolissani sinusta kun et tullut kotiin kun lupasit" kuin  "Minä olen vihainen kun et tullut kotiin kun lupasit". Ensisijaisen tunteen tunnistaminen on kuitenkin hyvin vaikeaa ja itse en ainakaan vielä osaa sitä vihaisena tehdä, mutta yritän kovasti.

Viha on siis vielä kesken oleva prosessi, mutta uskon olevani jo ainakin puolessa välissä, ainakaan en enää ole niin vihainen kuin vaikka kuukausi sitten ja olo on paljon kevyempi. Anteeksiantamisprosessi tE:lle ja itselle ovat hyvässä vauhdissa.