Muuttopäivä

E kävi pakkaamassa eilen tavaroitaan. Olin hysteerinen ja kamala. En voi ymmärtää, että hän haluaa täältä pois. Välillä riideltiin taas. Mä olen ollut tosi kamala taas, mutten voi itselleni mitään, on niin hirveä olo. E ei rakasta mua enää. Se on musertavaa. Miksei se voinut puhua silloin kun kaikki  oli vielä mahdollista? Miksi annoin sen kohdella itseäni inhottavasti? Jos en olisi antanut, en olisi itse ollut inhottava ja ehkä rakkaus ei olisi loppunut. Miksei tämä onnistunut? Tänään E hakee isänsä kanssa laatikot, sohvan ja telkkarin. Sitten hän on mennyt - kokonaan. Aamulla kun heräsin, se taas luhisti mut, hänen tyhjät vaatehyllynsä. Ja silti täällä on vielä vaikka kuinka paljon hänen tavaroitaan, hän otti vain välttämättömän. Kun E eilen lähti katsoin taas ovenraosta kun hän meni hissiin. Itkin vain, hänkin vähän itki ja heilutti, heilutus oli meidän juttu. Sitten hän sanoi, että "se on ohi", ja tiesin, että hän oli siitä onnellinen, häntä ei ahdista enää. Minua ahdistaa ja on ikävä toista. Minä rakastan häntä edelleen.