Tänään ei totta vie ollut helppo päivä. Töissä olin koulutuksessa, jossa käytiin läpi asioita, joita E tekee töikseen. Opinkin siis nyt - yhdeksän päivää eron jälkeen - mitä hän oikeastaan tekee töissä. Emme onneksi ole samassa yrityksessä töissä sentään, eikä pelkoa töissä törmäämisestä oikeastaan ole. Se tästä vielä puuttuisi, että näkisin hänet ja hänen ihastuksensa (joka on konsulttina E:n työpaikalla) töissä yhdessä. Koulutuksen tauoilla kävin vessassa tsemppaamassa ja osa koulutuksestakin meni ihan ohi. Illalla meille oli tulossa välittäjä, E:n isä tekemään muutaman korjauksen kämppään sekä meidän piti jutella. Tuhottiin yksi pullo, joka ostettiin laivalta, kun pyysin. Alkoholia ko. juomassa onneksi vain 5%. Alku ei mennyt kovin hyvin. E:n isä oli täällä ja korjaili, minä olin hysteerinen, E alkoi jossain vaiheessa kysymään, miten hänen pitäisi olla (oih, kuinka inhosin sitä aina kun hän teki niini), minä hermostuin, hän kutsui minua ämmäksi, minä huusin, hän uhkasi lähteä jne. No, onneksi tilanne rauhoittui. Tuona riidan hetkenä mietin, että tätä en jää kaipaamaan. Välittäjä kävi ja selvisin siitä kunnialla, E:tä ärsytti kun kyselin niin paljon hinnasta jne. Argh.
Välittäjän lähdettyä romahdin. Olin hysteerinen, en kestänyt. Onneksi kuitenkin rauhoituin ja saimme juteltua. Minulle selvisi asioita. Kommunikaatiomme on mennyt alusta asti pieleen. Olin liikaa hänessä kiinni silloin kun hän ei halunnut. Hän pelkäsi minua. Hän siis pelkäsi minua melkein koko suhteemme ajan. Hän pelkäsi, mitä sanon, että suutun jne. Asiat, joita olin sanonut vitsillä hän oli ottanut todesta (tyyliin et saa koskaan juosta minua lujempaa) ja kun olin vihainen hänen ystävälleen, joka haukkui E:n erään tapauksen vuoksi, joka ei ollut E:n syytä, niin E:n mielestä asia ei kuulunut minulle (vaikka olin osallisena tapahtumaa). Hän pelkäsi alusta asti tutustuttaa minut ystäviinsä (no, enpä heitä tavannutkaan 2,5 vuoden aikana kuin muutaman kerran), jos olisin skitsahtanut. Hassuinta tässä on se, että se oli hän, joka mökötti ja käyttäytyi minun ystävieni edessä joskus todella inhottavasti, kun itse en kyllä saanut mitään kohtausta hänen ystäviensä edessä, ja yritin jutella niin paljon kuin ujoudeltani pystyin.
E oli tehnyt surutyötä jo koko syksyn suhteemme loppumisen vuoksi (miksi sitten puhui siitä koirasta ja halusi varata sen unelmieni matkan). Selvästi hän oli päässyt tästä jo yli, viikko sitten oli vielä surullinen erostamme.
Nyt on hetken helpompaa. Jos toinen pelkäsi minua, niin en voi olla hänen kanssaan, eikä hän minun kanssa. Jos hän ei voinut antaa minulle anteeksi asioita mitä sanoin hänelle kaksi vuotta sitten masentuneena (kuten, että vie ilon harrastuksestani), vaikka itse esim. kertoi minulle vihaavansa minua ja annoin sen anteeksi, niin miten hän olisi pystynyt olemaan kanssani tai minä hänen. Ei siitä olisi tullut mitään. Kuitenkin on kamala ajatella, että ensi perjantaista lähtien, kun hän ei enää asu vanhemmillaan, eli on omassa kämpässä, hän voi viedä sen toisen naisen kotiinsa. Tuntuu kamalalta, että hän on puhunut sille toiselle enemmän kuukaudessa kuin minulle puhui vuoden aikana, varsinkin kun meidän ongelmamme oli kommunikaation puute ja kun minä yritin saada häntä puhumaan ja kävimme pariterapiassakin. Olenko minä oikeasti niin kamala? Ansaitsenkin olla yksin ja jätetty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti