Eilen oli todella rankka päivä. Ensinnäkin kävin sanomassa hyvästit E:n veljen koiralle, josta tuli minulle viime aikoina todella tärkeä. Tuntuu tyhmältä, että kiinnyin koiraan niin, mutta niin vain kävi. Halusin vielä kerran nähdä koiran. Samalla näin E:n kälyä ja juttelin hetken. Hän oli aidosti pahoillaan ja sanoi, että mikäli haluan ja pystyn, voin toki käydä koiraa moikkaamassa myöhemminkin. Sanoin, etten pysty nyt, ehkä joskus kun olen päässyt E:stä yli. En tiedä.
Jos tuo oli rankkaa, niin rankempaa oli luvassa. E tuli tänne ja juttelimme viimeisen kerran. Hän toki tulee tänään pakkaamaan tavaroita (siis jakamaan) ja meillä on täälä näitä asunnonmyyntiasioitakin paljon, siivoamista jne. mutta eilen oli tarkoitus juoda ostamamme shampanjapullo ja muistella meitä. Hieman se onnistui, mutta suurimman osan ajasta minä vain ruikutin, että miksi teit niin. Me emme kuulemma vain kuulemma sopineet yhteen. Sovimmehan! E oli (ja on) mulle juuri sopiva ja minä hänelle! Jospa olisimme vielä yrittäneet.
E vaikutti todella tyyneltä ja tyytyväiseltä. Hän sanoi, että suri tätä eroa viikon. Viikon!!! Miten se on mahdollista, miten voi surra vain viikon 2,5 vuoden suhteen ja avoliiton loppumista. Minä sanoin, että menetin parhaan ystäväni ja puolisoni, hän vaivaantui, kun kysyin, mitä hän menetti ja sanoi sitten vaivaantuneena, että avovaimonsa. Hänellä ei myöskään enää ole huono omatunto siitä, että tapaili toista selkänsä takana. Hän ei enää muista, miltä minun hihitykseni kuulosti, vaikka hän rakasti sitä yli kaiken. Hän muisti lähinnä riidat ja kun minä olin hänelle vihainen, hän muisti myös kerrat, jolloin hän on luullut minun olevan vihainen. Niin hän luuli usein. Olessaan eräissä kisoissa ystävänsä kanssa, hän oli miettinyt koko ajan, ettei saisi olla sielä, vaikka olin lähettänyt tsemppiviestin. Voi ei, olinko niin kamala? Kun olin masentunut sanoin hänelle muutaman kerran, että minusta tuntuu todella vaikealta, kun hän menee liikkumaan ja minä en pääse. Hän ei päässyt siitä koskaan yli. Sen jälkeen hän mietti sitä loppuun asti, kaksi vuotta. Kun sanoin nui asiat, olin kipeä, mutten olisi saanut, sillä oli liian kauaskantoiset seuraukset. Se ei auttanut, että pyysin anteeksi ja selitin moneen monituiseen kertaan, etten ajatellut niin enää parannuttuani. Olen todella masentunut tästä, hän muistaa meistä vain huonot jutut, siksi hän on kai niin helpottunut, että tämä loppui.
Olin rättiväsynyt illalla ja sain nukuttua neljä tuntia. Sitten heräsin puoli neljältä, enkä saanut enää nukuttua. Emme enää koskaan E:n kanssa vietä aikaa yhdessä 'mukavasti'. Emme enää koskaan juttele. Tänään voin vielä pakatessa kai jotain puhua, mutta sitten se on oikeasti ohi. Olen menettänyt hänet nyt kokonaan. Miten selviän tästä ikinä? En kai mitenkään.
Voit myös ajatella asiaa toisin päin.. Kenties E käyttää puolustustaktiikkanaan sitä, että keskittyy vain asioihin jotka eivät toimineet. Tällä tavoin hän vahvistaa itselleen, että ero oli kannattava, sillä olihan siinä "niin paljon huonoa siinä suhteessa". Ajan kanssa luultavasti muistot kuitenkin tasaantuvat, ja hän tulee muistamaan myös hyviä asioita teidän yhteisestä ajasta. Harmillista vain, että nämä hyvät asiat hän tulee mitä luultavammin jakamaan vain itsensä kanssa hiljaa mielessään. Onneksi sinä näet suhteenne hyvätkin puolet!
VastaaPoistaOlet ihan oikeassa. Haluan muistaa myös hyvät asiat, vaikka huonojakin oli paljon. Miksi ihmeessä olisin muuten ollut suhteessa 2,5v, ostanut asunnon ja viettänyt toisen kanssa aikaa, jos hyviä juttuja ei olisi ollut paljon. Ja miksi E olisi roikkunut tässä noin pitkään, jos ei olisi uskonut meihin ollenkaan? Eiköhän hänelläkin ollut mukavaa useimmiten.
PoistaE:n käyttäytymisessä eron jälkeen on selvästi mielestäni havaittavissa muutamaakin puolustustaktiikkaa, kaiken hyvä kieltäminen sekä vihaisuus ja provosoiminen ovat varmasti näitä. Toisaalta minun näkeminen pakottaa hänet kohtaamaan sen, että hän teki väärin tuossa loppuvaiheessa. Hän tietää sen ja ei pääse sitä mitenkään pakoon, paitsi sivuuttamalla sen. Sivuuttaminen ei vain onnistu, jos hän näkee minut. En tiedä, miten itse selviäisin tuollaisesta tilanteesta, onneksi yritän elää niin, etten sellaiseen koskaan joutuisi.