Tänään se mieskuvio sitten loppui. Ei nähty viime viikolla kuin kerran ja silloin mun elämä oli ihan solmussa (siis oli kyseessä todella isoja asioita), ja ei kyllä pystynyt siihen syssyyn tekemään mitään muita päätöksiä. Nyt kuitenkin totesin, että juttu on lopetettava, koska en tunne tarpeeksi ja en ole reilu toiselle. Ei ollut olo, että haluaisin miehen kanssa jutella elämästäni ja keskusteluyhteys oli kadonnut jotenkin (tai siis kun ei nähty niin ei keskusteltukaan). En tiennyt miehen jokapäiväisestä elämästä, eikä hänkään minun. Tänään oltiin kuitenkin sovittu näkevämme. Menin miehen luokse ja oikeastaan heti sanoin, etten pidä hänestä tarpeeksi. Mies totesi tätä ounastelleenkin ja lopulta juttu meni tosi hyvin vaikkei siitä nyt kauheasti puhuttukaan. Minä vähän itkin, koska olin surullinen. Juteltiin sitten vielä ihan muita juttuja siinä puolisentoista tuntia ja lähdin kotiin itkien. Halattiin vielä lopuksi ja molemmat sanoi, että saa soitella, jos haluaa, ihan mistä vaan. Itkin kun lähdin ja itkin koko kotimatkan. Nytkin tätä kirjoittaessa itken.
Hankalan kuukauden elämässä jälkeen tänään muut asiat selvisivät (tai ainakin siltä näyttää) ja olisi ollut aihetta juhlaan. Tämä asia kuitenkin vetää mielen matalaksi ja juhliminen tuntuisi väärältä. Eikä kyllä ole ketään, kenen kanssa juhliakaan, shamppanjapullo joutuu odottamaan jotain muuta aikaa. Olen tosi surullinen, etten tuntenut tarpeeksi. Mies oli tosi hyvä ja kohteli mua oikeasti hyvin. Kunpa tunteita voisi käskeä.
Onneksi huomenna on aamulla terapia ja muuten ei ole yhtään mitään pakollista ei ole pakko jaksaa. Olen tosi yksinäinen ja tuntuu, että ympärillä ihmiset menevät elämässään eteenpäin, kun minä vain menen taaksepäin. Hyvistä ystävistäni moni on raskaana ja minulla ei ehkä koskaan ole kestävää parisuhdetta, ja jos onkin, niin ainakin vuodet lapsien hankintaan käyvät vähiin.
Minulla on vain surullinen olo ja voimat vähissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti